Tutkijan hommat ovat osoittautuneet hyvin värikkäiksi. Väitöskirja-aikoina sai lähinnä keskittyä yhteen prosessiin. Oli oma tutkimusaineisto, joka koostui haastatteluista, ja sen aineiston kanssa tuli taikinoitua vähän pidempään. Lopputuloksena siinä prosessissa oli rapsakat 200 sivua tutkimuksen taustoitusta, menetelmää ja tulosta. Kirja. Väitöskirja.

Siirryttyäni päätoimisesti tiedekunnan puolelle maailma laajeni. Organisaation rakenne paljasti itsensä. Oli opetusta, henkilöstökokousta, opiskelijoita, opinnäytteitä – ensin kandeja, sittemmin graduja, ja joulun alla olin ensimmäistä kertaa väitöstilaisuudessa ohjaustiimin jäsenenä. Akateemisen matkan varrelta löytyy opetussuunnitelman uudistamista, opintolinjavastuuta, firman vaihtoa ja tehtävän vaihtuminen opetushommista tutkimuspainotteisempaan tehtävään.  

Tässä sitä sitten viiletetään. Turun yliopistossa. Huomenna ohjelmassa on koulumaailman tutkimusta. Luokassa lasten kanssa avataan tietokoneet ja tehdään nettilukutaitotehtäviä. Tätä ennen on opetuskokeilua valmisteltu kauan. Ohjelmaa on kehitetty, sisältötekstejä on rakennettu ja järjestelyjen toimivuutta on testattu. On myös tehty tutkimuksen eettistä arviointia, tutkimustiedotteita ja huolehdittu lupa-asioita.

Koulututkimuspäivän jälkeen siirryn tutkimuspaikkakunnalta kampukselle, kirjastoon. Kirjasto on tutkijanelämäni keidas. Ilman lukemista en oikeastaan voi tutkia. Kirjastolla odottaa muutama varaus noutamistaan, ja joistakin kirjoista on muistutussähköpostin mukaan jo luovuttava. Toki valtaosa kirjallisuudesta on jo sähköistä, mutta sormien kuljettaminen kirjojen selkämyksillä, sivujen plaraaminen ja ennen muuta kokonaan luetun kirjan kansien sulkeminen tuo minulle kotoisaa oloa.  Kampuksella pitää myös printata artikkeleita. Sama kuvio kuin kirjoissa: valtaosin käsittelen artikkeleita sähköisesti, mutta joskus hyvää artikkelia pitää alleviivata, piirtää nuolia kappaleesta toiseen – eikä mikään sähköinen vempain toimi niin hyvin kuin kynä. Värikynä. Monta värikynää.  

Ai niin. Ja sitten lupasin – pöhlö kun olen – että toimitan tutkijakollegalle pätkän tekstiä aiheesta, joka ei nyt suoranaisesti kuulu vahvuusalueisiin, mutta löysin aihepiiristä muutaman hyvän tutkimuksen ja näistä suurella riemulla tilitin kaverille puhelimessa. Innostuneessa olotilassa tutkija voi päätyä melko syyntakeettomaan mielentilaan. Siksi keskustelumme aikana, ihan suorin vartaloin ja täysin oma-aloitteisesti, ilmoitin kirjoittavani artikkeleista yhteenvedon uusien projektien pohjaksi. Joskus mahdottomia lupailemalla myös opitaan uutta.

Vanhoja ja keskeneräisiä töitäkin riittää. Tekstejä, joita aloitettaessa idea tuntui vielä selkeältä ja kirkkaalta, mutta prosessi osoittautuikin oletettua vaativammaksi. Kollega lohdutti jo muinoin: ”Mitä pidempi tutkijanura, sitä useampi keskeneräinen työ.” Harmittaa, kun aina ei heti muista, mihin kulloisellakin kirjoituskierroksella erityisesti keskitytään. Kavereille kilauttaminen pitää usein oikealla karttalehdellä. Soitan ja kysyn, mikä nyt oli juuri tähän kohtaan minulta toivottu panos. Niin ne tutkimusartikkelit työryhmässä rakentuvat: joku johtaa ja tietää, mitä kenenkin vastuulle kuuluu.  Vuorotellen kukin ryhmän jäsen tuo omia tekstin palasiaan, ja aina välillä keskitytään palasten järjestelyyn, valikointiin ja muotoiluun. Lasketaan sanamääriä, tiivistetään tekstiä yhtäällä ja tarkennetaan toisaalla. Jonain päivänä päädymme toteamaan, että nyt tuotos lähtee vertaisarviointiin. Siinä vaiheessa minä käyn pullakahvilla. Pullakahvit konkretisoivat abstraktin työn etenemistä.

Graduohjaukset hoituvat pääosin zoomitse. Graduisti lähetti tekstinsä aiemmin, jotta sain lukuaikaa. Nyt on kommentoinnin ja keskustelun vuoro. Erityisesti näinä aikoina pitää ohjauksiin varata aikaa opiskelijan muillekin ajatuksille. Kaikilla ei ole ollut juttukaveria lähipiirissä, ja maailman melskeet voivat tällä hetkellä tuntua kuormittavilta. Joskus opiskelijoiden kanssa myös mietitään, mistä voisi löytyä jaksamista ja elämänhallintaa tukevaa ammattitaitoista apua. Joissain tilanteessa voi riittää se, että juomme yhdessä kupin kahvia – hän oman ruutunsa ääressä ja minä sitten omalla puolellani näyttöpäätettä. Keskustelemme hetken säästä, ruudulta kurkistelevan lemmikki-assistentin viimeaikaisista tempauksista tai edellisen illan jääkiekkotuloksesta. Kunhan ihmettelemme kaikkea sitä hyvää ja ikävää, mihin ihmisen mieli tässä maailman ajassa kykenee. Keskustelujen päätteeksi etsimme toivon värejä – eri ihmisillä ne löytyvät vähän eri kohdista väripalettia.

Joskus haikeudella muistelen väikkäri-aikaa.  Ajatella, vain yksi projekti pöydällä. Toki silloin olin peruskoulussa erityisopettajana, mutta akateemisia prosesseja oli vain yksi. Kuitenkin aika nopeasti palaan takaisin tähän päivään. Värit omalla pöydällä ja maailmankartalla ovat muuttumassa. Huolen, vääryyden ja hädän värit ovat viime viikkoina korostuneet. Niiden tilalle pitää saada ratkaisujen ja rauhan värejä, ja kaikki rohkeutta ja toivoa tuottavat värit haluan käyttää vahvasti. Niin se on, että tutkijan päivistä löytyvät elämän värit. Paljon värejä. Ehkä ne löytyvät jopa kaikki!

‍